Rakkaus

Kun minulta ennen kysyttiin kuka on minulle tärkein eläin oli vastaus hyvin helppo, Hopi tietenkin. Nykyään vastaus ei ole enää helppo, Hopi on tottakai ikuisesti minulle mamman oma pieni sikapoika ja rakastan sitä valtavasti vaikkei se omani olekkaan. Ikävä on kova mutta olen onnellinen siitä millaisessa kodissa se on nykyisin, ennenkaikkea – millaiset ihmiset sen omistaa. Hopilla on todella hyvä olla ja minun ei tarvitse huolehtia onko pojalla kaikki hyvin. Olen kokoajan ajankohtaisesti perillä miten ukko jakselee ja olen erittäin tervetullut katsomaan ja ratsastamaan poikaa. Jos he ovat epävarmoja minulta kysytään neuvoa ja niin pois päin eli saan edelleen olla edelleen rakkaan sikapojan elämässä tiiviisti mukana vaikken jokapäivä pääse venyttelemään pojan vinoa nenää.

Viimeisiä pusuja poju minun omistuksessani

Pakko se on myöntää että tärkeimmän eläimen paikka on vallannut joku ihan muu. Kokoa on huimasti vähemmän mutta sydän on varmasti suurempi kuin kenelläkään maanpäällisellä olennolla. Tämä pieni kahden kilon mötikkä on mamman oma pieni kultainen Sara – kaiken “pahan” alku ja juuri, se suloisin jolla on kamalasti etuoikeuksia. Koin isoimman mahdollisimman onnenpotkun löytäessäni Saran, onneni on suuri saada jakaa elämäni tuon pienen otuksen kanssa.

Pieni ensimmäisellä tapaamiskerralla

Kun näin Saran ensimmäisen kerran jännitin kuin pikkulapsi, intoa täynnä ja ehkä pikkiriikkistä pelkoa tuntien. Sara oli ihana, iloinen pieni suloinen kirppu. Voi onnea kun Pirjo lupasi minulle tytön jvarata. Kun sain varmistuksen siihen että saan Saran noin viikon päästä ensikohtaamisesta hypin ympäriinsä kämppää, soitin Jimille, äitille ja varmasti jolloinkin muulle myös. Hui kamala, muutaman päivän päästä minulla olisi haukku. Siskoni Jenni lähti mukaan hakemaan, kirjoitimme paperit ja matka uuteen kotiin sai alkaa äidiltäni lahjaksi saamassa kopissa. Ensimmäisenä päivänä Saraa jännitti kamalasti mutta tyttö rauhoittui kun otin sen rintani päälle, silittelin ja juttelin. Näin myös nappulat maistuivat ihan hyvin.

Kun Saran ensimmäisen kerran alkoi kävellä itsekseen hihnassa olin super ylpeä! Tyttö oppi todella nopeasti ja voi, pian se kulki häntä heiluen minun edellä. Mamman niin hieno tyttö. Kun eka pisu tuli hihnassa olin niin ylpeä tytöstäni, kaverini oli ihan ymmällään että oleko minä seonnut, elämän suuria riemuja kun koissulle tulee pisu hihnan päässä? No on koska ei se sitä ennen osannut! Kerrostalo aikoina Sarasta oli huisin pelottavaa alkuun kun posti tuli, mutta pian se tottui ja ei enää noteerannut. Ikinä se ei hauku, muutin monien ihmisten mielipiteen chihuista Saranan avulla. Kun muutimme rivitaloon Sara innostui, JEE oma piha. Se kuitenkin haistoi pihalla veljeni koiran hajut ja tuli hyvin vikkelästi takaisin terassille. Meni tovi ennenkuin Sara uskalsi ottaa pihan omakseen.

Sarasta kylmä maa on kamalaa

Ei ole mitään niin ihanaa kuin tuo pieni kirppu kainalossa tuhisemassa, se työntää päänsä kaulan ja olkapään väliin ja tuhisee niin maan kauhiasti, välillä se myös kuorsaa ihan hirmuisen vaimeasti. Kunnon unilääke, pitäisiköhän nauhoittaa ja markkinoida uutena unilääkkeenä, minulle se ainakin tepsii! Ei ole toista koiraa joka on niin iloinen kun äiti tulee kotiin, Sara usein jopa itkee onnesta, häntä heiluu niin että koko pylly pyörii, se aivastelee välillä ja tepastelee ihan hurjasti! Se saa minut niin kamalan onnelliseksi. Kun istun koneella Sara haluaa usein laatikkoonsa, se pomppii kahdella jalalla ympärilläni niin kauan että huomaan ja nostan , siellä saa olla muita ylempänä ja rauhassa. Ylin kirjoituspöydän laatikko on siis pehmustettu pyyhkein ja minun vaattein jotta Saralla olisi pehmeä alusta! (okei, Säde saa nauttia välillä Saran seurana laatikon ylellisyydestä). Sara saa myös vallan mainioita aivastelu kohtauksia kun se innostuu, suu on hymyssä korviin saakka ja aivastelee useita kertoja niin että pääkin menee mukaan ja koira heilahtaa taaksepäin. Sara siis taitaa olla allerginen liialle intoutumiselle. Niin ja unohtamatta lipoiskohtauksia, välillä Sara lipoo huuliaan ylöspäin niin että koko nenä peittyy. Kuuluu vain lurps lurps kamalan nopeasti kun kieli käy kauhiaa vauhtia ja tätä voi kestää tovin jo toisenkin.

Tämä pieni tirriäinen on minulle niin kovin tärkeä, vaikka tietenkin myös muut ovat mamman ihania ja tärkeitä mussukoita on Sara se numero ykkönen, poikkeuksetta! Sitäpaiti – Sara osaa istua kun käsketään ja muut ei!

Sangen edustava kuva sarasta unilaatikossa

Jottei koko päivitys menisi ihan Saramaiseksi niin yleisesti ja nopeasti vielä muut kuulumiset. Nami on rohkaistunut ihan huuuurjasti ja olemme aloittaneet pöytäharjoitukset. Siitä tulee vielä jotain, fiksu se on ainakin! Pyrden maha kasvaa ja venyy, paljonkohan siellä on vai onkohan se vain läski? Niin olenkohan edes maininnut että Pyrykin on tiine, kaikki meni vaan Säde hömpötykseksi ennen pentuja joten tälläinenkin olennainen asia on jäänyt mainitsematta. Sillä on laskettu itsenäisyyspäivän tienoilla. Ja öö. Muuten meillä menee hyvin samanlaiseen tapaan, huomenna katsomaan pentuja ja ottamaan kuvamateriaalia lisää. Laitan tähän nyt kuitenkin muutaman loppuvirkistyskuvan suloisista vaavoista.